Kutsuvat sitä elämäksi…

Varmaan kaikki joskus heräävät miettimään mikä on oikein, mikä väärin elämässä, ja mikä siitä on omaa tekoa, mikä muiden. Vaikka se olisi muiden, silti se on sinun elämä. Elämä, joka on ainutkertainen, ei ole kuin tämä yksi.
Miten haluat sen viettää, miten rakentaa, Yksin, vai toisen kanssa, Kai meistä jokainen hakee toista vierelleen, toista, joka olisi haluiltaan, tavoiltaan kuin me. Vuosia kun tulee lisää, niin tavoitteita pitää muokata. Ainakin mitä tulee itseeni.

41 vuotta. Se on aikani. Tähän mennessä. Onhan se, melkoinen matka. Aika on suonut hyvää ja pahaa. Olen ”saanut” antaa hyvää ja pahaa, olen saanut, valitettavasti ottaa molempia myös vastaan. Ja tuo on laittanut miettimään, onko kyse luonteesta, sielusta, vai jostain opitusta. Jostain mikä on täällä liian yleistä, jostain mikä on tänä päivänä liian kertakäyttöistä.

Mitä sinulle tarkoittaa tuo, rakkaus?

Onko se sinulle jotain mitä ajat takaa, vai onko se parisuhteessa ollessasi jokin liima, just se miksi olet parisuhteessa? Vai etsitkö sitä sinkkuna ollessasi tinderistä tai muualta netistä? Haetko sieltä suhdetta? Parisuhdetta vai paria suhdetta?

Itse olen nähnyt nuo kaikki. On koluttu baarit, stadissa, espoossa, hyvinkäällä ja jopa täällä kanta-hämeessä. Netti? Kyllä, myös siellä. Ja siitä olen todella hämmentynyt. Siellä etsitään laidasta laitaan, niin kuin kai minäkin. En tarvitse, enkä halua mitään 24/7 suhdetta. Kummallakin pitäisi olla oma elämä. Mutta silti, kai pitää etsiä muutakin kuin pelkkää panoa? Minulle tuon etsiminen tuolta on hyvin vierasta.

Toki uskon tänään isosti tuohon nettiin, siihen että sieltä voi löytää jotain. Itsekin löysin, joskin ehkä liikaa, itseni kaltaiselle tunteella elävälle. Ihastun helposti, saatan jopa rakastua. Ja ehkä se menee niin että nainen menettää kiinnostuksen nopeasti, jos tuon sen ilmi. Ehkä niin on, aina pitää olla jotenkin vitun vaikeesti tavoilteltava. Ei riitä se, että kehuu. Ehkä kehuin liikaa. Se tosin liittyy asiaan, johon hänellä ei ollut osaa, ei arpaa. K?

Jos miettii historiaa, minun historiaa, niin monesti viehätyin hieman isommista mimmeistä, siis muodokkaammista. Naisista, joilla on isommat rinnat ja isommat peput. Näin.

Varmasti monet muutkin miehet näkevät homman näin. Eikä siinä mitään. Minulla kaikki muuttui 2022.

K:oon jälkeen näin asiat toisin, viehätyin pienemmistä naisista kuin aikaisemmin. Olihan aikaisemminkin ollut Jenna ja M, mutta ajattelin asiat silloin toisin. Eikä toki he ihmisinä olleet samoja. Varsinkaan nykyään. En tiedä mikä heille tuli, onko heitä enää olemassakaan? Ehkä olin liikaa? Liikaa ihminen, liikaa ihmisenä? Miehenä?

Välillä ihminen yllättyy, ja nuo yllättäen tulevat asiat eivät aina ole iloisia. Osaltaan yllättyminen johtuu kai ihmisen syvimmistä toiveista, toiveista että asiat menevät jollain tietyllä tavalla. Aina, josko koskaan, niin tapahtuu. Toiveet pettävät, elämä vie poluille, joita et halua, taistelet sitä vastaan sielussa, turhaan.

Ehkä siitä juuri juontaa tuo ainainen pettymyksen tunne. Osa elämää. Onko se jota kutsuvat elämäksi siis loputon lipas pettymyksen tunteita? Ei tietenkään. Eihän täällä kukaan muuten jaksaisi.

Kyse on enemmänkin siitä, että tunnemme vain itsemme. Tunnemme vain omat tunteemme, toisten ajatukset ja tunteet ovat meille aina vieraita, vaikka luulisimme tuntevamme toisen ihmisenä. Näin ei lopulta ole.

Ihminen hakee onnistumista, sitä tunnetta väkisin. Liittyy se sitten työhön, ja siihen uraan, tai kuten itse, toiseen ihmiseen. Tarkemmin sanoen, että onnistuisin toisen näkemään minut samoin kuin näen hänet. Täysin mahdotonta. Tiedän sen, silti pakolla ajan sitä. Millä tuloksella? No niin..pettymyksellä.

Olen katsonut häntä, hänen silmiin. Uponnut sinne, ajatellut että osaan olla kuin muutkin.

En osannut, unohduin sinne, vaikka yritin välillä silmäni luoda muualle. Ne olivat kuin magneettia, ovat yhä, kaikissa niissä kuvissa, kuvakaappauksissa, ne ovat unissa, ne ovat aamuissa ja tilanteissa joita en viitsi tässä avata. Sinä…K.

Kutsuvat sitä elämäksi…ja sitä..se varmasti onkin.

Hymyineen, kyynelineen.

Rakastan myös huomenna, enkä kykene sitä pyytämään anteeksi.
-Hannu 23/03/24

Hyvästit helmikuulle…

Niin se alkaa tämäkin talvi taittumaan, vaikka se välillä taas pitkältä tuntuikin. Maaliskuussa on jo paljon lupausta keväästä, ja usko nousee siihen, että kesä saapuu tänäkin vuonna.

Tietyllä tavalla tykkään talvesta, sen pimeydestä, vaikka pakkaset eivät olekaan mieleeni. Tai ihoni, joka ottaa lämpötilan vaihteluista ikävästi itseensä. Kuitenkin tuo kaamos, jos sitä nyt näin etelässä voi siksi kutsua kuvastaa hyvin sieluani, sen melankolista maisemaa.

Pitkään pimeyteen voi verhoutua, sinne pystyy kätkemään ison osan itsestä, muuttua mustassa takissa lähes näkymättömäksi, piiloutua pahalta, ja välillä valitettavasti hyvältäkin.
Silti odotan kesää, odotan t-paitakelejä, sitä kun voi ottaa potkulaudan aamulla latauksesta alle ja painella pitkin katuja. Sitä, kun lämmin sade valuu pitkin poskia, huuhtoen murheet partaa pitkin maahan. Toki odotan, toivon, jopa uskon, että kesään mahtuu enemmän hymyä kuin kyyneliä, vaikka aina ne kyyneleet ei ole pahasta. Ei kyyneleet ole merkki menetyksestä, ne voivat lopulta olla jonkun alku. Luopuminen, sen tuska on fundamentaalisesti osa elämää, ja jokainen meistä sen tuntee, ja jotkut oppii sen kanssa elämään. Jopa minä. Kaikkea ei saavuta, ja saavutetusta joskus pitää luopua. Niin se on säädetty, meille kaikille.

Nyt kuitenkin maaliskuu, kesää kohti. Lomien suunnittelua, vielä kun niiden aikataulun saisi lukkoon. Voisi miettiä milloin kohti Ikaalisia. Tuo paikka jotenkin juurtunut mieleeni, ehkä siellä eläessäni, asuessani elin aikaa joka oli jonkunlainen saranakohta elämässä. En tiedä, niihin maisemiin silti haluan palata aina uudestaan. Meninhän sinne jopa Janikan kanssa, joskaan hän ei toki nähnyt paikkaa samoin kuin minä. Ei kukaan näe. Tai ehkä Anne, samalta luokalta kauppiksesta, joskaan hänestä kuullut mitään 20 vuoteen.

Älytöntä tuo, siis 20 vuotta, se on kulunut kauppiksesta valmistumisesta toukokuussa. Se on se sama aika, sama ikä jonka olin elänyt silloin kun siellä olin. Mikä kapasiteetti riittää ymmärtämään sen, jos lähdet sitä syvemmin miettimään? Ajattelin tuossa aikaisemmin että olisipa aika PoP järkätä 20v kunniaksi luokkakokous Ikaalisiin, mutta ainakaan yhdeltä suunnalta ei ollut kovinkaan hyvää ”fiilistä”. Mietinnässä silti vielä.

8.päivä maaliskuuta, Naistenpäivä. Jännä miten yksi päivä nostaa mieleen niin monta asiaa. Mietin aamulla, miten edellisessä parisuhteessa muistin mimmii Naistenpäivänä, oliko se pusulla aamulla, vai ruusuilla iltapäivällä. Samassa huomasin, että en edes muista miltä tuntuu herätä jonkun vierestä!!! En muista! Siitä on niin paljon aikaa. Siitä on reilut 7 vuotta, seitsemän vuotta kun herännyt jonkun vierestä.

Pinkka vuosia, joiden läpi muistan kyllä. Mitä sinä muistat sen ajan takaa?

Jotenkin päivämäärät ovat minulle eräällä tapaa ongelma, muistan ne. Muistan että se oli 8.3.2019 kun viimeksi leikkasin parran itseltäni kokonaan pois, miksikö muistan sen? Se oli Naistenpäivä ennen kuin tapasin, sain tuntea nykyiset työkaverit. Mieleeni iskostuu tiettyjä tapahtumia, joihin sitten yhdistän asioita, kuin lankoja, jotka eivät liity toisiinsa, mutta silti juontavat juurensa samasta.

Täällä Kanta-Hämeessä asuessa joskus tunnen olevani juureton, kun joku asiakas puhuu jostain menneistä, tai paikasta lähellä, jonka nyökytellen myönnän tietäväni. Kuulunko tänne? Vastaus on, että nyt kuulun. Tunnen niin vahvemmin kuin koskaan. Mutta onko tämä välivaihe? Vai lopullisuus? Perheettömänä, sinkkuna, vapaus on iso. Vapauteen kuuluu kuitenkin se vastuu, että saatat joutua päätöksiäsi katumaan. Katumusta et pääse pakoon, onneksi sen kanssa oppii elämään.

Olihan itselleni välivaihe 4v Ikaalisissa ja sitten palasin pk-seudulle. Mikään ei minua nyt sinne kiireeseen vedä. Mieli, jokin syvällä vetää minua pohjoiseen. Puhuin aikanaan siitä Janikalle, mutta meistä kahdesta hän on nykyään pohjoisempana kuin minä. Jännä.

Jännä on sekin, jos miettii mikä minut tänne toi. Mikä oikeastaan on ohjannut kaikkea avioliiton jälkeen. Kaikki muutokset, kaikki muuttujat, liittyvät aikaan Ö:llä. En olisi tavannut Janikaa, ilman työkaveria. En olisi siellä tutustunut siinä välissä Jennaan, joka kai edelleen siellä töissä.

Merkityksellisintä on alkuvuosi 2016, ne pakkaset ennen loppiaista, nuo pakkaset samalla tavalla kurittivat tänäkin vuonna samaan aikaan, ja siitä vahvoja muistoja nousi. Akkuhelvetin jälkeen jäin talvilomille, ja sieltä palatessani takaisin työnohjaajaksi, en tiennyt elämäni muuttuvan niin paljon kuin se muuttuisi.

Sen ihmisen takia asun sillä paikkakunnalla, kun asun, sen ihmisen takia teen sitä työtä mitä teen, ja hänen vaikutuksestaan tunnen ne loistavat työkaverit jotka tunnen. Ja olen siitä isosti kiitollinen! Toki päätös on ollut minun, tehdä se muutos, muutto tänne, mutta ajatus, idea ja tavoite oli jotain muuta.

En todella löytänyt sitä, mitä hain, tavoittelin, halusin, vaan hitto sentään löysin jotain paljon enemmän!

En varmaan olisi noita koulujakaan käynyt ilman tätä kaikkea muutosta. Toki, myönnän että vaikka se viha, pettymys on kaikonnut vuosien saatossa, kaipauksen jäädessä, yksin olen jäänyt. Olen siihen tottunut, siihen kasvanut, ehkä olen sen tyyppinen ihminen, erakko, että siviilissä minun tuleekin olla yksin, umpihankeen polkuni tarpoa.

Yhtälailla Ö:n takia tutustuin Upeaan Naiseen, joka on sukulainen entisen Ö:läisen kanssa. Tämäkin tapahtuma, jopa vuosia firman jättämisen jälkeen ohjasi elämääni, synnytti tunteita, jotka lämmittää yhä!!

Se oli jonkunlainen harppaus hypätä pk-seudulta aikanaan tänne kanta-hämeeseen, vaikka luotinkin vähän toisenlaiseen lopputulokseen, mutta silti, millainen harppaus se olisi hypätä sinne minne lopulta sielu vetää…Lappiin?

Ehkä sinne en yksin uskalla…
Mutta kenen kanssa, voisin? Voisinko?

Tänäänkin,
Uskon,
Jälleen illalla,
Kun menen nukkumaan,
Otan tyynyn kainaloon,
Lausun samat sanat:

Hyvää yötä, kauniita unia, Rakas,

Kuka sitten oletkin, ja missä oletkin…

Minä odotan sinua.

Samoin…kuin läpi tuhansienkin aikaisempien Öiden…

-Hannu 8/3/2024

Vuoden viimeisiä viedään, päivissä sekä kirjoituksissa…

2023, kuinka lujaa se menikään. Mikä, tai mitkä on kohokohdat tässä vuodessa? On kai niitä paljonkin mutta mun sydämessä niitä on vähemmän, ne ei liity työhön, ne ei liity painonhallintaan, ne ei liity siihen että koulu on edistynyt, niihin kuuluu päivät ja illat jotka ovat sisältäneet sitä kauneutta jota olen oppinut arvostamaan, olen oppinut rakastamaan.

Vaikka ne ovat olleet kuukausienkin mittapuulla ohikiitäviä hetkiä, muistan ne kaikki. Minä muistan ne aina. Toki minulla on pitkä muisti, mutta parhaiten, pisimpään muistan kaiken sen minkä kirjoitan sydämeen, siellä on ne merkitykselliset hetket. Nippelitieto tai kirjaviisaus on ihan jotain muuta, ne ei ole tärkeää silloin kun kaikki muu maailmassa menettää merkityksensä niinä hetkinä kun saat vaan olla, hymyillä, jutella ja nauraa, katsella edessäsi olevaa ihmistä joka on aina raikas, virkistävä kuin puuteriluminen tunturi, lapin erämaa, ja yhtä helppo kuin on tuohon lumen äärettömyyteen eksyä, on hänen silmiinsä eksyä, sillä niistä..niistä ei saa mies katsettaan irti ja niin minäkin olen niihin eksynyt, mutta onnekseni, kuitenkin!

Yhä monesti katselen tuonne ylös, ja olen niin paljosta kiitollinen. En pelkästään siitä, että olen saanut tähän ikään elää, terveys on pysynyt, vaan siitä, että minun polkuni ovat ristenneet niiden ihmisten kanssa jotka ovat elämässäni yhä.

Veke hoitanut osan, ja hän ohjaa, ja kulkee rinnallani yhä tuolla ylhäällä, siihen luotan.

Joidenkin kanssa tiet ovat päätyneet T-risteykseen, toinen valinnut vasemman, toinen oikean, mutta elämän valtatiellä lyhytkin kohtaaminen voi olla merkityksellinen, se jättää jäljen, hyvässä ja pahassa.

Tämä vuosikymmen ollut tosi poikkeuksellinen maailmassa, on ollut koronaa, on sotia siellä täällä, jopa sen uhkaa omilla rajoillamme. Vaikea edes miettiä mihin tämä vuosikymmen vielä yltää, mihin se meitä vie.

Tämä vuosi on kuitenkin vienyt minua lopulta parempaa kohti. Tietynlainen ehdottomuus on sorvautunut pienemmäksi, ymmärrän enemmän ja isomman kuvan. Olen ehkä armollisempi maailmalle, ja ennen kaikkea itselleni. Yhä ruoskin itseäni kohti piirun tarkkaa virheettömyyttä, täydellisyyttä, töissä ja siviilissä, mutta silti peilistä katsoen hyväksyn vuosien jäljet, tajuten minkä viisauden ne ovat tuoneet mukanaan.

Täydellisyys on utopia, mutta ihmisenä voi kasvaa, rakkaudessa voi kasvaa, vaikka joskus uskoin että tämä mies ei voisi enää enempää rakastaa, niin kyllä voi.

Vaikka se on niin suurta että se välillä sattuu, niin se tuo silti lämpöä talveen, se auttaa kenkää kantamaan lumessa, elämässä. Se antaa uskon huomiseen, se vie murheet takas eiliseen, auttaa unohtamaan kaiken historian ruman.

Tulevaan vuoteen haluan hymyä, halia, läheisyyttä, kaikkea sitä mitä parisuhteessa elävät pitävät itsestäänselvyytenä. Haluan voimaa selättää monta ongelmaa, vahvuutta pysyä sinä ihmisenä joka olen ollutkin, jotta en taivu samaan muottiin mitä liian monet miehet ovat. Haluan säilyttää herkkyyden, haluan elää yhä sillä sydämellä, heittäytyä tunteisiin, välittäen vähemmän viisaudesta tuolloin.

Ehkä viisainta olisi järjelläkin välillä ajatella, mutta mitä sijaa on järjellä silloin kun rakastaa? Miten sitä voisi järjellä ajatella, järjestää? Ei mitenkään. Se täyttää mielen, se täyttää unet, se vie miestä. Jokainen haluaa sen tuntea, ja pitää siitä kiinni, ja jotkut onnekkaat siinä onnistuvatkin.

Rakkaus on suurin, elämässä muutakin, pienempää, mutta ei yhtä tärkeää.

Tulipas taas rakkauden täyteinen kirjoitus, mutta eikö se ole jokaisen meistä polttoaine, energia ja voima jolla jaksamme luottaa huomiseen?

Ajattelen erilailla kuin muut, olen erilainen kuin muut, sen tiedän, mutta lopulta…olenko kuitenkaan väärässä?

-Hannu 30/12/23

Isänpäivä, mitä se merkitsee…?

Se olisi jälleen huomenna…

Meillä kaikilla on Isä, se on joko elämässämme, tai se on tuntematon, se saattaa olla jo edesmennyt, kuten omanikin on. Moni miehistä on ollut isä, mutta lapsi on menehtynyt, he ovat siinä välissä, ovatko enää isiä vai eivätkö ole? Mielestäni ovat, vaikka siitä muistutuksena olisikin enää vain hautakivi. Liian monet, liian pienet, menehtyvät ennen kuin oppivat edes elämään. Elämän joskus liiankin rankka realiteetti.

Sitten on heitä, joille Isänpäivä nostaa murheita pintaan. He, jotka haluisivat olla isä, mutta eivät voi sitä olla, joko fyysisistä tai sosiaalisista syistä. Heille päivä on muuta kuin liputuksen aihe.

He, jotka saavat olla Isiä, heille päivä on vuoden suurin juhla, ja syystä, tuodaan kenties kahvi sänkyyn, kortteja satelee, muksut halivat. Muille tuo päivä on syy olla avaamatta Facebookia.

Itse kuulun tuohon välimaastoon. Olen 40, lapsia tietääkseni ei ole, kun ollut elämäni aikana melko tarkka kumin kanssa, jopa niin tarkka että ystäväni joskus ovat naureskelleet, kun olen laivalta preservatiiveja ostanut. Mutta nauravatko enää, en tiedä?

Haluaisinko olla Isä? Osaisinko? Ei sitä kukaan tietenkään faktisesti tiedä, ennen kuin se tilanne tulee eteen. Itse ollut lähimpänä sitä hetkeä -04 kun ajattelin että tyttöystäväni olisi minulle raskaana, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, näin ei ollutkaan, ja siinä haihtuivat nekin mietteet. Sen jälkeen, tai silloinkin aika syvästi mietin mitä kaikkea se vaatii. Vieläkään en sitä tiedä, kun en ole seukannut edes kenenkään mimmin kanssa, jolla lapsia olisi, eli en ole ollut edes Isäpuoli.

Niin, olen 40, monesti leikittelen ajatuksella, että jos minusta tulisi nyt isä, lapseni olisi 18 silloin kun itse olen lähellä kuuttakymmentä. Milloin on liian myöhäistä? Missä menee raja? Toki miehillä se raja on häilyvämpi kuin naisilla, monilla heistä se kello tikittää, ja soi, ennen kuin oikea osuu kohdalle. Se on myöskin surullista. Se on asia josta ei paljon puhuta medioissa, nykyään tietty nostettu pintaan puhumalla kaikenlaisista kumppanuusvanhemmuudesta tms. Joillekin kai ihan käypänen ratkaisu.

Jos ihminen elää koko elämänsä yksin, perheettömänä, mitä meistä jää? Nimi kiveen? Tontti hautuumaalla? Kukaan ei huolehdi siitä, tai tuo kukkia. Aika lohduton ajatelma. Miksi näitä siis ajattelen?

Koska en ole isä.

En tiedä osainko edes, en ole saanut lapsuudesta kovin hyvää isän mallia, sain vain sen veren perinnön, joka ei ole kummoinen. Haluaisinko ottaa riskiä siitä, että välittäisin saman jälkeeni, omille lapsilleni? Haluaisinko että he sortuvat mukiin yhtä helposti kuin minä olen sortunut vastoinkäymisten edessä? Ei, en halua.

Mitä vanhemmaksi mies elää, sitä nopeammin vuodet menevät. Niin sanoi entinen opettajani Markku ”Äijä” Laine aikanaan Kirkkonummen tarkkiksella ollessani. Hän oli oikeassa, hän ei olisi voinut olla oikeammassa. Vuodet eivät merkitse enää mitään.

Jos mietin kauanko olen elänyt tunteiden, ikävän parissa, vuodet ovat tosiaan menettäneet merkityksensä, vuodet eivät ole mitään, kun niitä vertaa ikuisuuteen. Kuukaudet katoavat verratessa vuosikymmeniin, päivät verraten kalenterien satoihin sivuihin.

Jos mietin että siitä on 5 vuotta kun olen nähnyt jonkun tärkeän, jopa yli, ei se merkitse mitään. Ei se haalenna mitään. Jotkut eivät edes muista aikoja niin kauas, mutta minä muistan. Eikä toki niistä hetkistä muuta olekaan kuin muistot. Ne säilön, niihin palaan, niistä joskus ehkä opin.

Isänpäivää juhlikaa te kaikki, joilla siihen on mahdollisuus, mutta muistakaa, että se on lahja, joka teille on annettu.

Muistaen, niin kuin se lahja on teille aikanaan annettu, elämä, se voidaan ottaa liian aikaisin pois.

Tehkää siis ajasta hyvä, merkityksellinen, ja osatkaa toimia siten, että mitään kaduttavaa ei jää.

Ja lapsenne aikanaan muistaa kiven luona teitä hyvällä.

-Hannu 11/11/2023

LOKAKUU16

”Ei sellaista humalaa olekaan, joka saisi sielun nauramaan…”

-KLS

Talvi tuli, selvisin jopa aika pienin henkisin naarmuin vaikeimmasta, eli lokakuusta. Toki se tulvi muistoja, fiiliksiä, toi mieleeni ajatuksia joita kävin läpi viime vuosikymmenellä samoihin vuodenaikoihin. Muistoilla onneksi tapana parantaa itse itseään, jotkut niistä saavat kultareunukset, jotkut himmenevät, joihinkin saa suurempaa perspektiiviä vuosien jälkeen. Niitä yhdistää se, että ne ovat tosia, ne ovat sinulle tapahtuneet, ne ovat sinun elämää. Ei sen enempää, mutta ei yhtään myöskään vähempää. Ne ovat osa sinua, ne ovat sinä. Tänään.

Saatan olla väärässä, mutta jotenkin tuntuu siltä että talvi tuli tänä vuonna aikaiseen. Viime vuonna piti talvirenkaatkin vaihtaa myöhemmin, ei -22 pitänyt skrapaa laseja vielä. Saatan muistaa väärin, mutta tuskin. Pysyvämpää lunta tänne ei sentään vielä ole tullut, mutta kyllä eräällä tapaa mieltä kirkasti nähdä ensilumi maassa. Pimein vuodenaika on pahin, ja se on juurikin loppusyksy, just ennen talven voittoa. Ajovalot hukkuvat märkään asfalttiin, et meinaa nähdä mitään, kieli keskellä suuta saat ajella että ei aja kenenkään päälle.

Joskus nuorena oikein tykkäsin ajamisesta, mutta niin ne ajat vaihtuu, nykyään koen sen jotenkin pakollisena pahana, oli kyse sitten vapaa-ajan ajamisesta tai työnpuolesta. On siinä tietty fiilistä ajella kesäkuumalla ikkunat auki ja luukuttaa iskelmää, mutta kumpikaan noista ei iskostu kovin hyvin tähän aikaan, kun pakkanen puree otsaan ja varpaisiin. Hyvä musa toki auttaa kestämään siirtymät, ei siinä mitään.

Tää vuosi mennyt taas niin nopeasti, oisin halunnut saada enemmän aikaan, oisin halunnut nähdä useammin tiettyjä ihmisiä, mutta ei toi kalenteri anna armoa, vuodenajat tulee ajallaan, haluttiin tai ei. Ja jouluunkin enää silmänräpäys, pikkujouluista puhumattakaan. Sitten koittaa uusivuosi ja tämä syksy, koko vuosi jää unholaan, sinne muistoihin, joiden kansien välissä on tilaa.

Joskus miettinyt, tällei nykyisellään pikkasen minimalismiin taipuvaisena kaverina, että kuinka paljon konkreettisia muistoja, siis esineitä, printtikuvia, yms. kannattaa säilyttää. Yli 40v mittarissa ni niitä alkanu kertyy, mut ei niitä henno poiskaan heittää. Niiden taltioimiseen on joku syy ollut, ja onko se syy poistunut? Ei, mutta lisää neliöitä en halua siksi että muistojen mausoleumia niihin perustaisin. Sinkkumiehelle poikamiesboxi on just eikä melkeen passeli, ja just passelin kokoisessa kylässä. Sikäli olen menneisiin valintoihin hyvinkin tyytyväinen, en kadu sitä. Paljon muuta kylläkin.

Jutun kuvaan tiivistyy todella hyvin olot, tunnelmat, ajatukset lokakuulta 2016. Tuona iltana en tiennyt kumpaa vihaan enemmän, maailmaa vai itseäni. Aika synkkä aika, aika jonka teoistakaan ei voi olla ylpeä. Jokin suurempi niistä kuitenkin johdatti läpi, ja osaan olla tänään siitä kiitollinen.

Eikö vihallakin pitäisi olla eräpäivä? Viimeinen käyttöpäivä? Rakkaudella sitä tosin ei ole, se elää, ja kulkee mukanamme kivikoissa, karikoissa ja sumuisillakin teillä. Se pitää meidät lämpimänä pakkasien laskeutuessa ja on kuin extrapeitto käydessämme nukkumaan. Jopa silloin, kun rakkaus on traagisen yksipuolista.

Kuka meistä on syytön? Synnitön? Se heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven. Jos emme synny synnistä, teemme sen viimeistään itse elämän polulla. Onko olemassa parempaa ja huonompaa ihmistä? Mitä jos onkin vain Ihminen, virheineen, hyvyyksineen, lahjoineen viritettynä taidolla herkkyyteen, ja anteeksiantoon? Voisiko se olla kaiken avain?

Nähdä toisessa se sama, sama epätäydellisyys, jonka me niin monesti kykenemme itsessämme näkemään? Jos niin on, miksi anteeksiantaminen on niin hiton tiukassa? Jopa vaikeinta tässä maailmassa, Anteeksi on vaikeaa pyytää, mutta sen anto toiselle, se on vielä lujemmassa, se on rankkaa ja vaatii itseltä paljon ymmärrystä, tiedän sen itse, todella, mutta itse olen esimerkki siitä, että se on mahdollista. Meille kaikille.

”Vihan vanki tuomion
Vain itselleen sanelee…”

-The Rain

Silti, tänäänkin,

Kiitän Luojaani Sinusta.

-Hannu 3/11/2023

KUVA160923

Kunpa matkas onneksi koituis…

Vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa… / Yö

Niinpä, siinä elämänohjetta. Valitettavasti törmännyt molempiin. Sekä antajana, että saavana osapuolena.

Katkeruuden kivistä piennarta ympäröi viha. Tuo piennar, tie on ansoitettu muistoilla. Jokainen meistä astuu välillä noihin miinoihin ja vaipuu muistoihin. Vaikka itse olisit jo katkeruudesta luopunut. En minä ole poikkeus, välillä vajoan noihin muistoihin, historian vuosiin ja tapahtumiin.

Miten paljon iisimpi olisikaan elämän tie ilman noita? Tunteet ovat se mikä erottaa ihmisen eläimistä, ja samalla se voi erottaa ihmisen toisesta ihmisestä.

Tunteet on välillä yksi perkele. Kyllä minäkin muistan sen, kuinka velloin hyvässä fiiliksessä, tunteiden purppuraisessa aallokossa, kun kaikki meni sävelien mukaan. Vaan aallotkin seuraavat hurrikaanin tahtoa, ne nousevat, lyövät yli ihmisen, yli kaiken maallisen. Lopulta seisot paljaana, alasti, sydän sylissä, ja mietit miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle.

Jos kaiken tässä maailmassa miettisi aina järjellä, meitä uhkaisi sukupuutto. Me emme rakastuisi kehenkään, koska aina on se mahdollisuus, että käy huonosti. Me näkisimme vain sen, me sulkisimme silmämme siltä mahdollisuudelta, että elämän läpi kestävä rakkaus voisi tänäkin päivänä olla todellisuutta.

Ihmisen on helpompi uskoa itseensä, kuin toiseen, vaikka ihmisen usko toiseen voisi pelastaa niin paljolta. Mies voisi uskoa, että lapsia kannattaa hankkia, kannattaa rakentaa tätä maata. Nainen voisi uskoa, että mies seisoo selkäsuorana hänen rinnallaan, vaikka aika loisi ryppyjä, vaikka kauneus hiukan hiipuisi. Hän voisi uskoa ja luottaa siihen, että tilannetta korjaisi kaikki yhteiset muistot, kaikki se, mitä kutsumme historiaksi.

Nykyäänkin monesti havahdun unissani yhteen kohtaan. Se kai tarkoittaa sen olevan elämässä jotenkin merkityksellinen.

Sen lavasteet on seiskahallista, siitä valkoisesta kopista. Hän seisoo ovella silmät julmaa vihaa hehkuen, korvien kykenemättä kuulemaan oikein sitä, kun pyydän hänet istumaan. Hän luulee minun käskevän, äänessäni oli mielestäni kaikkea muuta. Se oli pyyntö, rauhan ele. Mutta tuohon väärinkäsitykseen päättyi kaikki. Näin sen muistan, toki siihen kuuluu paljon muutakin. Yhtä kaikki, muistot noista eivät anna rauhaa.

Keskiössä omat teot, omat muistot. Tiedätkös, jos sinun on vaikea antaa itsellesi anteeksi, niin onko se toiselle silkka mahdottomuus? Vai onko itselle anteeksiantaminen se vaikein risti?

Kaikki se minkä olisin uskonut olevan vielä pelastettavissa, oli vain harhaa. Tuo juna oli jo mennyt. Toiveunta, yhtä lailla kuin se mihin niin monesti nykyään herään. Voin kertoa että sydän on monesti raskas tuon muiston äärellä, muistaen sen kaiken naurun ja ilon, ja myös sen mitä tein. Mitä ei saa tekemättömäksi. Jokainen meistä kompastuu joskus, ja suurin osa nousee ylös. Mutta voidaanko kaikille antaa anteeksianto? Se kai ei ole toivojan kädessä. Sen päättää aina toinen, ja se ei ole riippuvainen meidän haluistamme tai toiveista.

Itsekin olen vihan tuntenut silmissäni, jopa sydämessä, johon olen halunnut kutsua vain rakkauden. Pettymys, kadotettu rakkaus, saavat joskus blenderin nuo sotkemaan.

Voi luoja, kuinka välillä sattuukaan muistot, ajatukset, unet.

Hammasta purren eteen ja ylös! Ehkä joskus vielä minäkin saan sen anteeksiannon, sen armahduksen, jonka olen jo aikaa sitten toisille antanut.

Elämä antaa uusia mahdollisuuksia, tuo eteen uusia kasvoja, mutta historia joskus toistaa itseään. Nykyään sentään itse olen parempi ihminen, kärsivällisempi kuin olin tuolloin, noina loppuun ajettuina vuosina.

Voin kertoa, että kun henkinen jaksaminen on ajettu loppuun, ja paristo on loppumassa, jatkoaikaa siihen ei saa pullosta. Se ei lataa muuta, kun historian projektorin silmiesi taakse.

Näihin kaikkiin syksyn merkkeihin sekoittuu ajatukset ajan nopeasta kulusta. Jokainen meistä tuntee sen, näkee sen. Siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi parisuhteessa ollut, siitä on nuo samat vuodet, kun viimeksi saatoin haaveilla jostain yksilöä suuremmasta, perheestä.

Siitä on 6 vuotta kun muutin tänne Hämeeseen, suurin toivein, mutta yhä yksin. Elämä jakaa kortteja välillä erikoisesti, ja sitten sinä vielä sotket pakkaa, ja pelaat ne omalla tavallasi. Lopputulos on kaiken noiden yhteenlaskettu tulos.

Tuleva lokakuu hieman pelottaa. Se on vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä ollut vaikein kuukausi. Jo ennen vuotta 2016. Syytä en tiedä, se ei liity saapuvaan talveen, tai pimeisiin iltoihin, se liittyy jotenkin itseeni, ja se saa minut murheelliseksi. Ehkä parempi olla muistelematta liikaa, ja olla katselematta vanhoja valokuvia, niin ajasta tulee tänä vuonna iisimpi.

Muistoja voidaan nykyäänkin taltioida albumeihin kuvina, mutta ei ole albumia muistoista mielessäsi. Ei ainakaan sellaista minkä voisit jakaa instassa tai facessa. Muistojen albumiin liittyy kuvien lisäksi muutakin. Kaikki ne äänet, puheet, ja kaikki ne tuoksut, jotka yhdistät tilanteisiin kuvien lisäksi. Mikä tahansa edellä mainituista tuo mieleesi kuvan, ja toisinpäin. Ehkä juuri kaikkia noita muistoja yritän täällä jakaa, vaikka eihän teistä kukaan saa tarkkaa otetta siitä, mutta silti, jokaisen on jotenkin koitettava selviytyä itsensä ja muistojen kanssa. Vaikka se joskus…olisikin niin…s**tanan vaikeata.

Se, kaikki tuo…se on muistamisen arvoista. Jopa moni negatiivinen, jotta tietäisit, että parempaakin on.

Jos emme niin uskoisi, mitä meille alakulossa jäisi?

Jos menetämme uskon hyvään, parempaan, ei ole jäljellä enää mitään mihin uskoa, tai mitä odottaa.

Vaikka mun historialla pitäisi viisaammankin miehen lakata odottamasta, ja toivomasta, en lakkaa. Ehkä sokeana luotan siihen, että seinä murtuu, häkin kalterit antavat periksi. En lakkaa uskomasta, sillä muuten olisin antanut periksi.

Ja periksi en anna. Uskon hyvään, uskon parempaan.

Uskon Rakkauden lopulta voittavan. Sen täytyy olla niin.

Kaikki muu olisi kohtuutonta.

”Ei ole aamutonta yötä vielä tämä maailma nähnyt”.

-Hannu 16/09/23

Syksyn tuntua…

Kesä on kulunut kohti loppua. Toki syyskuun voi pikkuhiljaa jo laskea kesäkuukausiin, mutta silti kesän tuntu alkaa hiipumaan. Itselläni kesälomaa on sentän yli puolet jäljellä, ja ne astuvat kuvaan ensi kuussa, syyskuussa.

Syyskuu, niin. Tuo kuukausista ehkä kesäkuun jälkeen kuvaavin. Silloin aletaan odottamaan syksyä. Eipä siinä, saapahan tulla, mutta samalla tulee muistot. Se oli syyskuun ensimmäinen kun tänne muutin.

Kesä on mennyt aikalailla samoja uomia kuin muutkin täällä. Töitä, pienet lomat vieneet Ikaalisiin, miettinyt mistä löytäisi rakkauden, kuinka elää muistojen ja tunteiden kanssa, you know.

Ei, ettehän te tiedä. Teillä on omanne, minulla omani. Tunteiden vertaaminen on turhaa, niitä ei voi verrata. Jokaisella niitä on, mutta kaikilla ne on eri. Muistoissa on sama. Joku muistaa kaiken (MINÄ), joku muista paloja sieltä, joku täältä. Armollisempaa ihmiselle on muistaa ne hyvät hetket, painaa unholaan huonot. Tuo lokerointi vaan on hieman vaikeaa, se ei ole aina meidän päätettävissä.

Tämä kuukausi on oikeastaan enemmän kuin elokuu, tai se kalenterissa merkitsee enemmän. Tuli täyteen 10 vuotta sinkkuilua. Siitä on kymmenen vuotta kun katsoin Tuomarilan ikkunasta kuinka Janika käveli pois. Katsoin hänen perään, ja kyllä, oli perää mitä katsoa, mutta silti toivoin että hän olisi kääntynyt edes hetkeksi katsomaan taakseen. Ei kääntynyt. Armoton luonne. Ehdoton. Hän.

10 vuoden takaisessa oli paljon hyvää, onneksi olen säilönyt sen aikaiset kännykät, mutta silti, mitä siitä olisi tullut? Kaksi niin erilaista ihmistä. Hän ei osannut nähdä sitä miestä joka oli rikki avioeron jäljiltä, tai näki mutta ei ymmärtänyt. En häntä syytä, en tietenkään, hänen maailmansa oli niin erilainen lopulta. Ei nähnyt kuinka yritin, tai sitten se ei ollut tarpeeksi hänelle.

Kuten monesti olen maininnut, muisti on itselleni ehkä se kaikkein raskain risti. Ehkä se on myös tunteet, tai se on molemmat. Muistan ne tunteet mitä joskus tietyllä kalenterinpäivällä kävin läpi, muistan kuinka se sattui, muistan kuinka iloitsin.

20.1/-16/-17. Siinä on kaksi päivää joita en unohda koskaan. Sattumalta nuo päivät osuivat samaksi kahtena eri vuotena. Aloitus, ja Forssa. Tarkemmin niitä ei tarvitse avata, hän muistaa. Minä muistan. Minä muistan liikaakin mitä silloin tapahtui. Noiden päivien välissä tein väärin, kirosin maailman, kirosin itseni ja hänet, mutta olen antanut anteeksi, ja toivon hänelle, ja lapsilleen pelkkää hyvää (M). Hän kuitenkin syy miksi tänne muutin, vaikka en saanutkaan mitä tavoittelin. Sain kuitenkin elämääni jotain. Uutta ja parempaa, joten lopulta olen paljosta jopa velkaa, ilman häntä, ilman elämän tuulia, en olisi nykyinen mies. Kiitos.

Kesän alussa ajattelin että ehkä nyt maailma on auki, ja joku kesäkissa löytyy. Noh, ei ole löytynyt, eikä toki kyllä ole tarvinnutkaan.

Jotain toki tavannut, mutta sanotaanko näin että viimekesän K asettanut tavoitteet aika korkeelle. Siis siinä että pitää olla kemiaa, pitää olla vaivattomuutta, pitää olla silmien sulamista kun kaksi katsetta kohtaa. Tapaamisten tulee tulla uniin, tapaamisia pitää odottaa kuin suurtapahtumaa, vaikka se olisi vain muutaman kilometrin kävelylenkki, ja lopulta pusu otsalle. Se on melko paljon, riittävästi, ainakin 10 vuoden jälkeen. Ei kaikkien miesten tavoite ole vällyjen väliin. Sen aika tulisi, jos on tullakseen. Tiukka hali voi olla lopulta jopa enemmän.

Toinen puolikas on vielä lomista jäljellä, syyskuussa. Taas Ikaalisiin, vaiko laivalta etsimään iloa elämään, en ole päättänyt, ja turha sitä etukäteen on päättääkkään.

Syksy, se kun on aivan omansa, uusi, vaikkakin luopuu vanhasta.

-Hannu 12/08/2023

BL_IK1

Ensin, anna Armo itsellesi…

Jos tuo ei ole maailman vaikein asia, se on toiseksi vaikein. Jokainen meistä pyrkii olemaan hyvä ihminen. Jotkut ensin toiselle, ja sitten vasta itselle. Minä kuulun tuohon luokkaan. Olen antanut anteeksi niin paljon ympärilläni, että tuota anteeksiantoa ei ole jäänyt itselleni lainkaan. Minut pitkään tunteneet tietävät, kuinka olen itseäni ruoskinut kohti täydellisyyttä, antamatta milliäkään periksi. Mitä siitä sain? OCD:n.

Tuo vaatii minua takaraivosta, selkärangasta lähtien varmistamaan, tarkistamaan asioita. Esimerkiksi töissä se näkyy siten että minun pitää monesti kahdesta lähteestä, joskus useammastakin, varmistaa että myymäni osa on oikea. Se on välillä raskasta. Siviilissä se merkitsee samoin sitä, että en anna itselleni erehtymisen mahdollisuutta, vaikka niitä väkisin tulee. Niiden kohdalla tuomitsen itseni, ankarammin kuin mitä normaalisti pitäisi. Meistä jokainen tekee virheitä, sitä ei pääse karkuun, mutta miten saisit oman mielesi asemoitua siten, että antaisit itsellesi siimaa sen verran että et vaadi täydellisyyttä?

Siitä on 10 vuotta kun Janika sanoi minulle, että ”sinun pitää eka opetella rakastamaan itseäsi, ja sitten vasta minua”. En ole mielestäni normaalia tyhmempi ihminen, mutta silti…vasta nyt näen mitä hän tarkoitti. Hän näki miten elän tuskassa menneistä vuosista, teoista, jotka eivät olleet minun vikani. Se esti avaamasta sydäntäni, ja oli kai osaltaan syynä tämän blogin avaamiseen. Jotta osaisin avata sitä mitä tunnen, jotta osaisin avata sydäntäni. Paljon, hyvin paljon olen siitä apua ja lohtua saanut, joskin, se on paljon myös tuhonnut. Aiheuttanut kyyneleitä, joita en olisi koskaan halunnut tuottaa. Nämä hetket, teot, kuuluvat niihin joita ristinäni kannan, aina, niistä en ole valmis anteeksiantamaan itselleni. Ainakaan vielä. Ehkä vuodet ne antavat minulle anteeksi, jos itse olen siihen kykenemätön. Maailma muistaa, maailma unohtaa, mutta historia korostaa hetket jotka muistamisen arvoiseksi katsoo.

Nämä muutamat päivät täällä Ikaalisissa ovat muistuttaneet minua kovalla kädellä siitä, että eilinen ei palaa. Olkoon kyse tilanteista ja ihmisistä 20 vuoden takaa, täältä Ikaalisista, tai sitten lähempää Kirkkonummea. Mennyt on mennyt, sitä voi muistella, sitä voi kaivata, mutta ei liikaa. En sano että olisin elänyt menneessä, tai kaivannutkaan sitä liikaa, enhän minä kaipaa 2016 vuoden unettomia öitä, niitä kyyneliä, mutta kaipaan osaa siitä vuodesta. Kaipaan viime kesää, niitä tunteita, joita en luullut olevan enää olemassakaan. Niitä tunteja, jotka olivat kuin sekunteja, jotka kiisi niin nopeaan, jättäen miettimään, oliko sitä edes koskaan tapahtunut. En kaipaa teinivuosia kokonaisuudessaan, kaipaan paloja sieltä, paloja täältä. Jokainen meistä kai tekee niin. Kuka kyyneliä kaipaisi, kuka pahoja fiiliksiä, toki jokainen haluaa muistaa tähtihetket, ja sen ilon, naurun…sen sydäntä lämmittävän rakkauden.

Minä en ole oikein osannut noita erottaa toisistaan. Ilon kainolokynkässä tulee mieleen ne pahat asiat. Ne pitäisi pyrkiä erottamaan toisistaan. Muistamaan hyvät, poistamaan mielestä pahat. Muistaminen kuitenkin itsessään on hyvästä, mutta valikoiden, kuten sanoin.

Katsoessani Kyrösjärveä parvekkeelta joka on valettu 20 vuotta ennen minua, mietin kuinka nopeasti vuodet vieriikään. Ensi vuonna tulee täyteen ne samat 20 vuotta siitä kun muutin pois tältä kylältä, ja silti muistan sen melkein kuin eilisen. Muistan ne ihmiset, ne opettajat, muistan sen fiiliksen, joka ei koskaan palaa. Se saa mieleni toisinaan murheelliseksi. Kuitenkin, koitan muistaa sen hyvän mitä nuo 20 vuotta ovat tuoneet, kääntää kortit niin päin, että ikävät asiat ovat poispäin, kohti sitä mennyttä.

Meistä jokainen kasvaa ihmisenä jokainen vuosi. Vaikka jokainen vuosi vie meiltä pois yhden vuoden, niin siihen ei pidä keskittyä. Kun katselin tätä kylää tällä viikolla, näin paljon tuttua. Uutta paljon, uudempaa tulossa, mutta se on asia joka on hyväksyttävä. Mikään, eikä kukaan jää paikoilleen. Kaikki kehittyy, kaikki muuttuu vuosien saatossa.

Myös sinä, ihan yhtälailla kuin minäkin.

-Hannu 15/06/2023

Oppia ei voi luopumaan, sen oppimiseen aika ei riitä…

Näin laulaa Joel Hallikainen laulussaan Soittajan Muisto. Sisältää aikas vahvan sanoman. Elämä on luopumista, joskus isommista asioista, joskus pienemmistä. Mutta joskus, tuo luopuminen tarkoittaa myös taakan laskemista harteiltaan. Siihen voi oppia, se on hyväksi oppia. Jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanaan, mutta ehkä, ainakin toivon niin, sen kokoa voi itse säädellä.

Ajattelin vielä joku hetki takaperin, että taakka ei koskaan helpota, muistot tulvivat päivin, öin. Muistot siitä, mitä oli, mitä kaipasin. Mietin että sanomatta jäi niin paljon. Mielessä päällimmäisenä kysymys Miksi? Ajan mittaan, vuosien varrella tuokin kysymys on haihtunut. Kyllä minä tiedän Miksi, lopulta. Tuolle kysymykselle ei ole enää tarvetta.

Jäljelle on jäänyt, tai paremminkin tilalle on tullut kaksi sanaa, Kiitos, ja Anteeksi. Muuta ei ole jäljellä.

Tuo sana, toinen noista. Mitäpä se korjaisi. Yksi sana, niin monen pahan rinnalla. Mitäpä se korjaisi kun kuulija on menettänyt uskonsa sanojan edellisten sanojen kohdalla. Puhuja puhuu puhumasta päästyään, mutta ei tuota puhetta kuule kukaan, korkeintaan humisevat puut, metsät oksineen, tuuli, mutta ei hän. Siksi se on tuloksetonta. Silti, se sana on, vaikka se jäisi huulien väliin.

Minä olen niin paljon eri mies kuin 7 vuotta sitten. Tuosta elämäni parhaasta keväästä on jäljellä muistot, ja niiden väliin jääneet 15 kiloa, verenpainelääkkeet. Kaikki ne valvotut yöt välillä muistuvat mieleen, ne kyyneleet, se kaipuu, mutta aika parantaa, sanoo vanha kansa. Niin se tekee. Toiveilla ei ole painoarvoa silloin kun kohtalo siirtää pelipöydällä merkkejään.

Kahta asiaa ei saa takaisin, eilistä päivää, ja sanottua sanaa. Sen olen viimein oppinut. Se mikä on mennyt, ei palaa. Eilinen ei palaa koskaan.

Se historiasta.

Tuleva. Tuleva kesä. Eikö sanota että kesä avaa mahdollisuuksia. Siihen kai rohkea voisi tarttua. Itse olen miettinyt että mihin olen valmis, lopulta? Sinkku aikaa niin pitkästi takana että maailman pitäisi olla auki, mutta se on helpompi kirjoittaa kuin elää.

Paljon olen miettinyt että mihin olen valmis. Tiiviiseen parisuhteeseen? Tuskin. Rakastumaan? Ehkä. Ihastumaan? Luultavasti. Onnistuinhan siinä viime kesänäkin. Ihastumaan niin että sydäntä pakotti.

Tämä pitkä ja kivinen, yksinäinen tie on kovettanut jotain minusta, ja kuitenkin pehmittänyt. Pitäisikö minun olla kuin muut? Tarttua hanurista merkiksi siitä että tykkään? Vai mennä kuten nyt ja puhua, toimia hieman rauhallisemmin? En tiedä, riippuu kai ihmisestä, tunteista, niiden levelistä ja voimasta, naisesta.

Tätä miettiessä on hyvä askeltaa kesää kohti. Maailma on lopulta enemmän auki kuin kiinni, ja sulut, portit, on vain sun omassa mielessä, ja oman mielen taivuttamalla taivutat myös esteet auki.

Joskus ihmisen tulee olla tiukka, toimissaan jämpti, mutta se mikä asuu sydämessä, sen edessä tulee nöyrtyä, polvistua vaikka.

Loppuun vielä ajatus toisesta Joel Hallikaisen kappaleesta:

”Turhaa, aivan turhaa
On katkeruutta kantaa sisällään
Turhaa, aivan turhaa
Kun muuta muuttaa ei voi kuin itseään…”

-Hannu 17/05/23