Olkoonkin niin että tietoni elämästä on yhä vajavainen, niin enemmän se oli vielä noin päivälleen kymmenen vuotta sitten..

Haluan kertoa teille tarinan, se ei ole satu, se on osa elämää jonka olen elänyt. Todellakin…elänyt.

Oli vuodenvaihde 2015 / 2016, töissä sai paahtaa kainalot hiessä, pää märkänä, oli yksi niistä hetkistä kun talven pakkaset tulivat melkeen yhdessä yössä aiheuttaen ”akkutalven”. Akkua meni sinne tänne korjaamolle, ja tukkurit eivät kyenneet vastaamaan kysyntään, ”ei oota” jouduttiin lopulta tarjoamaan. Olin todella tyytyväinen että talvilomani koitti tuon loppiaisen jälkeen.

Talviloma ei kestä kuin sen viikon, takaisin töihin, tietämättä että kaikki tulisi muuttumaan. Ei elämä ehkä itsessään, tai kuten myöhemmin sain huomata, myös se elämä, mutta sydämeni, palaten koskaan enää entiseen.

Työnohjaana, tai ajojärjestelijänä (nimike vaihteli, työt eivät) tuolloin toimiessani oli hyvinkin normaalia että vuokrakuskeissa tapahtui muutoksia, ovi kävi välillä kuin saluunassa, mutta loman jälkeen kun tulin töihin oli Hän tullut ajamaan.

On tosi vaikea kuvailla millainen minun maailma tuohon aikaan oli. Historiassa Janika, hänen kanssa suhde, sen päättyminen. En hakenut mitään, olin jotenkin ehkä yhä rikki, mutta tuo huokoinen kuori olikin juuri se liiankin otollinen maaperä uudelle ihastukselle.

Muistan mistä kaikki lähti, kuinka voisinkaan unohtaa. Hän aluksi ajoi autolla, yhdellä niistä Jumpereista jossa oli vikaa sitä ja tätä, vikaa vian perään. Probleemista hän kertoi minulle, ja sanoin että huomenna otat toisen Jumperin. Siitä kiitollisena, hän halusi minulle tarjota oluen läheisessä ravintelissa Juvanmalmilla. Enpä tuota tietysti olisi tarvinnut sillä työnkuvaani kuului tietenkin se, etttä jokainen ajaa turvallisella, kunnossa olevalla autolla. Silti tartuin tuohon tarjoukseen, olihan hän silmissäni viehättävä tapaus. Sinkkumiehen olisi toki ollutkin lähes mahdoton tuosta kieltäytyä.

En tiedä olisiko kannattanut, sillä tapani mukaan rakastuin täysiä, kokonaan, ehkä lopullisesti. Tiedostan vahvasti itsessäni olevan ominaisuuden siihen, että kun ihastun, se syvenee omassa mielessäni nopeasti rakkaudeksi. Monet teistä toimivat ehkä toisin, lämpenette hitaammin, vähän tutkien, että onko tässä sitä jotain. Minä löydän ”sen” tunteen todella nopeasti, sille tunnistan heti mikä on oikeaa ja mikä väärää. Se lasketakoon heikkoudekseni, tai vahvuudekseni, riippuu mistä suunnasta asiaa katsoo.

Tapaamiset syventyi, ei nähty vain töissä vaan myös minun luona Espoonkeskuksessa, toki mentäen intiimimpään suuntaan, mitäpä muuta reilu kolmikymppisiltä ihmisiltä voi olettaakkaan.

Hän monesti tuli hakemaan minut töihin sieltä, ja juotiin aamukahvit yhdessä. Hänellä avioero menossa, ja jotenkin näin että hän oli samassa pisteessä sielun kanssa kuin minäkin, hieman hukassa, suuntaa etsien. Rakkauteen pettynyt, mutta elämään lopulta uskoen. Nauroimme samoille jutuille, kaiken ei tarvinnut olla vakavaa. Ehkä hän ajatteli myös meidän suhteen samoin.

Minä olin se joka siinä erehdyin, luulin enemmän kuin olisi ollut lupa. Tunsin enemmän kuin olisi ollut lupa. Suunnittelin enemmän kuin olisi saanut. Jälleen. Jep, perus Hannu.

Kesä 2016 meni tapaillen, toisistamme nauttien, muistoissa ihana Suomenlinnan retki, ja koitti heinäkuu. Hän hankki oman asunnon Riihimäeltä, ja yökyläilyt harvenivat, lähes loppuivat. Minun ihastus ei.

Se miten salaa suudeltiin siinä kämäsessä duuni Citikassa ei unohdu, hienovarainen kosketus toisen reidelle, pieni päänsilitys, vaikka tuo kaikki on enää minun muistoissa, se on silti olemassa.

Päivämäärä 20.1. on merkityksellinen, tuolloin hän aloitti työt tuolla Juvanmalmilla, mutta myös 20.1 oli seuraavana vuonna päivämäärä jota en todella tule koskaan unohtamaan.

Kaiken sen riidan, minun epäonnistumisten jälkeenkin hän suostui lähtemään kanssani Forssaan hakemaan yhtä firman ylimääräiseksi jäänyttä autoa. Tuosta tulisi todennäköisesti elämäni paras päivä. Ainakin se on tähän mennessä sitä ollut.

Korjaamoille varaosajakelut, ja sitten illalla ajelu Forssaan, naurettiin molemmat tyhmille vitseille silmät kosteina. Ehkä minä toivoin, että olisi vielä jotain mihin rakentaa, varsinkin kun reissun jälkeen päädyttiin samaiseen ravintolaan Juvanmalmilla, mistä kaikki lähti aikanaan, mutta ei niin lopulta ollut, olinhan minä jo varmistanut sen omalla toiminnallani. Oma intoni, oma epävarmuuteni, ja oma ehdottomuuteni kaiken kai pilasi. Oma suoruuteni, ja kirjoittamiseni, niin se varmasti oli. Myöhemmin toki hän muistuttikin että kirjoittamiseni oli juuri se mikä kaiken päätti. Siitä surullisena, siltikään voi mennyttä muuttaa. Ei kukaan voi.

Tässä maailmassa on niin paljon anteeksiannettu, mutta lienee asioita joita ei voida anteeksiantaa. Minä olen häneltä ainakin satakertaa pyytänyt virheitäni anteeksi, saanut anteeksi nolla. Ei ole mahdollista ikinä arvioida sitä, onko anteeksiantaminen mahdollista, sillä loukkaaminen on aina henkilöstä kiinni, yhtälailla kuin hänen kykynsä antaa asioita anteeksi, mutta pyytää täytyy, ja lopputulos hyväksyä, oli se kuinka katkera tahansa.

Näen hänet unissani, näin hänet tinderissäkin tuossa jokin hetki sitten, eri nimellä, mutta olen vakuuttunut että hän se oli, hänen silmiä en voi unohtaa koskaan. En sitä, kuinka ne hymyili ihastuksesta, tai sitä kuinka ne loistivat vihaa minua kohtaan myöhemmin. Hän todella vihasi minua, enkä toki häntä siitä moiti. Teot olivat yhtä, ja rakkaus oli toista. Vaikka ne olivat mielessäni yhtä, ei hän voinut sitä nähdä, ja miten olisikaan. Vain minä kykenin näkemään sen kuinka ihmeellisinkin tavoin toivoin, koitin, tapaamisten jatkuvan, palaavan ennalleen.

Silmät, nuo sielun peilit, kertovat kai lopulta mitä sydän tuntee. Kumpa hän olisi katsonut minun silmiin syvemmin, hetken pidempään.

Tämäkin tarina tulee lukea toki siten, että se on miten minä olen sen nähnyt. Tuntenut. Hän saattoi asiat nähdä eri tavalla, ehkä hänelle suudelmat olivat samantekeviä, tai se kaikki muukin. Minä laitoin siihen kuitenkin kaikkeni, ja unohtamaan en ole häntä kyennyt. Enkä varmasti koskaan siihen kykene.

Tiedätkö sen tunteen, kun katsot toista silmiin ekan kerran, ja jotain läikähtää sisällä? Tiedät, että nyt on muuten jotain tosi spesiaalia? Hän oli se mun tämän elämän spesiaali.

Hänen tapaaminen lopulta johti siihen, mitä olen nyt, ja missä olen nyt. Rakkauden kanssa kasvanut, siitä ehdottomuudesta luopunut, juurtunut uuteen paikkaan, johon häntä tulin silloin toiveekkaana tapaamaan helmikuussa -17.

Olen onnellinen yhä siitä, mitä hänen tapaaminen aiheutti, niistä hetkistä hänen kanssaan, niistä nauruista, hellyydestä makkarissa. Vaikka lopulta kumpikin joutui pettymään, toisiimme, vuokseni. Silti yhä joskus toivon, ehkä rukoilenkin.

Voi mennä aamu, tai iltapäivä kun en häntä ajattele, mutta kun tulee yö, unet…silloin viimeistään hän on siellä. Hän tulee aina olemaan, niin paljon tuo aika merkitsi, minut, ja sydämeni merkitsi hänestä. Rakastumistani en voinut valita, en mitenkään, mutta sen, miten tunteeni käsittelin, olisin voinut. Nyt se on myöhäistä.

Vuodet eivät merkitse itselleni mitään. Tuo 10 vuotta, se kuulostaa isolta, mutta sitä se lopulta ei ole, sillä aika on niin nopea, niin liukas, että sitä ei edes huomaa, sen kulumisen huomaa korkeintaan peilikuvasta.

Tänäänkin, muistan yhä hyvin sen, miksi näillä kaduilla kävelen, miksi juuri täällä. Miksi asun täällä, ja miksi näen taivaan juuri tämän kylän päällä.

—–

Jokainen meistä kantaa mukanaan tuhat ja yksi tarinaa, tämä oli vain yksi niistä. Yksi rakkaista muistoista, jonka kanssa nukahdan, jonka kanssa herään. Jonka kanssa kuljen päivään viimeiseen, hetkeen, jolloin kaikki maailma päättyy
.
En voi toivosta luopua, en elämän suhteen, en rakkauden. Eihän meillä lopulta ole muuta kuin usko ja toivo. Uskoitpa sitten kryptoihin, Jumalaan, hyvän voittoon tai huomiseen.

Luota Elämään! Kaikelle aikansa, kaikelle paikkansa. Jokaiselle iloa, naurua kylliksi, kenellekkään ei liikaa kyyneliä. Ihmisen olisi hyvä muistaa, että riittävästi on monesti just se mitä sillä tarkoitetaankin. Riittävästi riittää, silloin voi ihminen lopettaa sen juoksemisen kohti aina jotain parempaa materiaa, se on ihan toisarvoista. Ainakin itse olen itselleni löytänyt armon, kun hidastanut elämää, aina ei ole kiire kohti jotain uutta.

Uutta…niin, uutta rakennetaan, monet vanhat asiat puretaan. Itse nostalgiaan monesti vaivun, ja tulen surulliseksi siitä miten vanha katoaa maailmasta ja ihmisten mielistä. On kuin heitä ei historia koskettaisi, on kuin he eivät haluaisi muistaa, vaikka muisti on juurikin sitä varten meille luotu. Ehkä he haluavat sulkeutua, muistaa omintavoin. Silti, usein tuntuu itsestäni siltä että joidenkin elämä on niin kaukana tulevaisuudessa, että he unohtavat mistä ovat matkalleen lähteneet, keitä siinä matkalla tavannut, mitä tunteneet. Surullista, todella surullista.

Tätä uutta vuotta menty nyt vasta hetki, viime vuosi oli monella tapaa pettymys, petyin itseeni monesti, mutta myös muihin ihmisiin. Ei kai pitäisi luottaa niin lujasti toiseen ihmiseen, sillä hänen maailmansa on lopulta mysteeri, ja tavat toimia lopulta kaukana omistani.
Ei silti, paljon oli hyvääkin viime vuodessa, se oli parempi kun sitä edeltävä vuosi! Toivottavasti myös sinulla. Jos kaikki olisi meidän käsissämme, maailma, tai ainakin oma elämämme, olisi kaikki moninkerroin parempaa, mutta niin ei ole, emme voi kaikesta säätää. Osaltaan sitä ohjataan muualta, ja siihen emme voi vaikuttaa.

Silti uskon, että jokaiselle meille vielä koittaa hetki, se päivä, kun ymmärrämme, miksi elämä, joka meille on annettu, on aseteltu pala palalta juuri niin kuin me sen olemme saaneet kokea. Hankaluuksineen, oppimisineen, hymyineen, nauruineen.

Rakkauksineen. Mitä lähemmäksi tuo saadaan elämän janalla kohti sataaprosenttia, niin siinä mitataan elämän onnistuminen, lopulta.

Se kuinka olet rakastanut, kokenut rakkautta, kertoo mitä olet saavuttanut, ei se miten olet tienannut.

-Hannu / 040126